Suomalaisen perisynti

Suomalaiset eivät kestä kehuja.
Mutta eivät myöskään osaa aina kehua ja kannustaa kanssaihmisiään. Varsinkin jos perisuomalainen kateus valtaa mielemme "miten nyt tuokin voi olla minua parempi".

Tähän epäkohtaan kiinnitin aikaisemmassa työssäni paljonkin huomiota kun tuntui että ainoa positiivinen palaute oli astetta vähäisempi määrä negatiivista palautetta,tai olankohautus murahduksella säestettynä kiitoksen sijaan. Kun rohkenin esimieheni järkytyksenä keskustelemaan asiasta oli tulos toivoton. Eihän toki työntekijöitä saa missään nimessä kehua,oppivat pian ylpeiksi!
Mielenkiintoista vain miten tämä vaikuttikaan koko työyhteisön motivaatioon...

Sen sijaan että "duunareita" ruoskittiin vähättelemisellä ja aliarvostuksella,olisi hieman ystävällisemmällä kohtelulla saatu aikaan huomattava ero sekä työjäljessä että tuloksissa. Suomalainen kun patoo saadut moitteet itseensä eikä koskaan kyseenalaista sitä. Niitä saatetaan kommentoida pienellä piilonaljailulla, kuin ohimennen huomauttaen,useimmiten tietysti kiertäen ja kaarrellen mieluiten usean ihmisen kautta.  Jätetään työ tekemättä kunnolla ikään kuin vastalauseena,boikotoidaan ja terrorisoidaan asiaan kuulumattomia unohtaen samalla miten tulisi "järkevän" aikuisen toimia.

 Asioista saatetaan toki käydä rakentavia keskusteluja pienessä piirissä työmaan nurkilla mutta kehityspalavereissa nämä kiihkomielet eivät tunnetusti saa sanaa suustaan kysyttäessä:"onko kellään mitään lisättävää?"

Ja kun tulee aika kehua jotakuta oikeasti,on osan  ihmisistä pakko nykäistä matto sen riemusta ilmaan pomppivan rassukan alta...
Eihän nyt muillekkaan jos ei mulle kans- ajatus kun nostaa päätänsä.
Mutta ehkä järkyttävintä asiassa on se,kuinka ihmiset ovat jo tottuneet tähän.

 Ja ohittavat asian, mitenkäs muuten, kuin olankohautuksella...