Vierihoito kunniaan.

Kyllä on ihmeellinen tämä Suomen kieli. Sama sana saattaa tarkoittaa montaa eri asiaa. Tässä yksi esimerkki:

Nykypäivänä varsinkin nuoriso keskustelee keskenään esimerkiksi eroottisista suhteistaan
sanamuodossa: "hoito."
Tässä ohessa julkaisen siis hieman uusittua hoitosanastoa.

AVOHOITO = Julkinen tai vapaamielinen seksisuhde, ei sitoumuksia.
HOITOVAPAALLA = Olla selibaatissa.
KERTAHOITO = Tuskin pääsee toistumaan.
KOTIHOITO = Tuoda hoito kotiin.
PSYKIATRINEN HOITO = Seksiä sekopään kanssa.
HOITOPAIKKA = Sillä hetkellä saatavilla oleva käytetty tila
TEHOHOITO = Varmasti tyydyttävä seksisuhde.
HOITOTAKUU = irtoaa varmasti!
SHOKKIHOITO = Illalla se näytti vielä hyvältä!
PÄIVÄHOITO =  Ei aina tarvitse pimeää
VIERIHOITO = Vierekkäin.
HOITOVIRHE = Tekevälle sattuu....


Mahdollisia annostusmääriä:
AVOHOITO: Tarvittaessa useamman kerran aina oireiden sitä vaatiessa.
HOITOVAPAA: Ei annostusta sillä lääkitystä ei sallita.
KERTAHOITO: Kerta annostuksena saattaa riittää pidemmäksi aikaa.

Annostusmääristä voidaan keskustella hoidosta vastaavan kanssa.



MAHDOLLISIA SIVUVAIKUTUKSIA:

Liian vähäinen annostus saattaa aiheuttaa levottomuutta, hermostuneisuutta, unettomuutta sekä yleistä tyytymättömyyttä.

Yliannostus: Saattaa aiheuttaa riippuvuutta varsinkin pidempi aikaisessa hoitosuhteessa. Lihavuus,erityisesti vyötärönseudulla ( huom:koskee vain naisia) tällöin otettava viipymättä yhteys  hoidosta vastaavaan sekä lääkäriin.

Näistä edellämainituista seikoista johtuen on siis suositeltavaa laatia jokaiselle sopiva yksilöllinen HOITOSUUNNITELMA.

Vankkaa vanhustenhoitoa kotimaassamme.

Netissä,etenkin facebookin välityksellä levisi jokunen aika sitten perin mielenkiintoinen ehdotus. Tässä suora lainaus:
“Laitetaan vanhukset vankilaan ja rikolliset vanhainkoteihin! Näin vanhukset pääsevät suihkuun, harrastuksiin ja ulkoilemaan. Kukaan ei voi varastaa heiltä ja he saavat rahaa sen sijaan, että joutuvat maksamaan. Rikolliset saavat kylmää ruokaa ja saavat olla tyystin yksin, rahaa ei anneta ja valot sammutetaan klo 20:00. Suihkuun pääsee kerran viikossa.”

Pistää miettimään kuinka retuperällä vanhusten hoito ja erityisesti kunnioitus tänä päivänä ovat.
Kun ihminen vanhenee,hän joutuu väistämättä toteamaan sen karun tosiasian ,että hän ei ehkä enään kykenekään huolehtimaan itsestään vain omin voimin. Kun omassa kodissa asuminen käy liian vaikeaksi ja vaaralliseksi yhä vähenevän fyysisen kunnon ja heikkenevän muistin vuoksi,on monelle tullut aika siirtyä vanhainkotiin. Tämän pitäisi järjellisesti ajatellen olla turvallinen ja hyvä paikka asua. Sellainen missä joku muu huolehtii niistä arkipäivän tekemisistä joihin ei enään itse kykene mm .jokapäiväinen hygienian hoito,ruoka,harrastukset. Mutta valitettavan usein tämä osoittautuu harhaluuloksi.
Hoitajia on erilaisia, mutta monista on myös ainainen kiire tehnyt "liukuhihnatyöskentelijöitä". Olen kuullut vanhempienkin hoitajien puhuvan, että kun ennen oli aikaa ja saattoi viedä potilaita pihalle ja lukea lehtiä, mutta nyt ei kerkiä. Pakolliset työt on kuitenkin hoidettava, viihdyttämisen ja viihtymisen kustannuksella.Välillä ei ehdi edes niitä pakollisia.

Monissa hoitolaitoksissa joihin tavallisella pienen eläkkeen omaavalla vanhuksella on edes varaa,on juuri tuo sarkastisena vitsinä alunperin liikkeelle laskettu käytäntö. Ruoka tulee kerran päivässä tai joskus jopa "unohdetaan" ja jos ei kykene syömään niillä jäljellä olevilla hampaiden tapaisilla ruoka tungetaan vaikka väkisin kurkusta alas tai yksinkertaisesti viedään pois. Kunnat säästävät jättämällä viikonlopuilta pääruuan pois.
Pesulle pääsee vain silloin kun hoitajilla on siihen aikaa ja tarmoa. Edes vessaan ei pääse itse. Pahimmillaan samat vaipat saattavat olla yllä vuorokauden,ehkä toisen..
Pahinta ehkä, että vanhukset istuvat jossain päivähuoneen tapaisessa pöytien äärellä toimettomina ja yksin, huonessa on ehkä yhteis tv,  ei lehtiä, ei pelejä, ei yksinkertaisesti mitään tekemistä. Ei myöskään mitään viriketoimintaa, kuten pelejä ja jumppaa kuten on joissain hoitokodeissa. Toimintahan on vanhuksille tärkeää, muuten tosiaankin laitostuu ja siinä saa heittää hyvästit kaikelle lopullekin toimeliaisuudelle ja kyvyille.

Tämä vie ihmiseltä lähes kokonaan hänen oman identiteetin,kaiken mikä ennen oli omaa. Hitaasti mutta varmasti kuihduttaen elämästä pois. Tämäkö on ollut tarkoituksenakin hoitaessa kasvavaa asiakaskuntaa vanhainkotien saralla. Mietteitä herättä kuntien tapa säästää näissä asioissa. Eikö vanhenevalla henkilöllä ole enään mitään ihmisarvoa?

Puhumisen sietämätön vaikeus

Tässä menneellä viikolla mietin,pitäisikö harrastaa kirjoittamista samalla tavoin kuin puhumista? Murteella,nopeasti ja sekavasti. Niin,että lukijan suurin osa ajasta kuluu luetun tekstin ymmärtämiseen eikä niinkään sen sisältämään asiasisältöön ( mikäli kirjoituksissani nyt mitään asiallista sisältöä edes on) Ajattelin silti helpottaa kanssaihmistenkin lukunautintoa ja tyydyin tähän nykyiseen ratkaisuun kirjoittaa suhteellisen ymmärrettävästi ns.oikeaoppisella kirjoituskielellä. Puhettani ei ymmärrä kukaan edes kuultuna joten en edes yritä sen kirjoittamista samalla tyylillä.

Toisinaan tuntuu että suurin osa mielessä vinhasti pyörivistä ajatuksista on huomattavasti helpompaa tuoda esille kirjoittamalla kuin puhumalla. Toisinaan päinvastoin. Mutta kirjoittamisen etu onkin siinä että kukaan ei pysty keskeyttämään kesken lauseen,tapa mitä inhoan ylitse kaiken. Kirjoittaessa kuuntelijat (lukijat) voivat esittää kommenttinsa vasta kerrotun jälkeen,siis päälle huutaminen on mahdotonta. Kun tähän lisätään vielä teknologian ihanuudet poistaa mahdolliset soraäänet,ei keskustelu voisi olla tämän helpompaa! Toimisikohan käytännössäkin? Kuuntelen asiakkaan kommenttia myyjättärelle lähikaupassa ja totean: Hei odota hetki! Kirjoitan väliin puhekuplaan oman vastakommenttini asiakaspalvelusta,klikkaan: lisää ja edelliseen kommenttiin:poista. Täydellistä.

Kirjoittaessa saa myöskin asiansa,oli se sitten mikä tahansa esille paljon intensiivisemmin kuin puhumalla. Kuuntelemiseen kun ei tarvitse keskittyä niinkuin lukemiseen. Ihminen voi kuunnella kuulematta oikeastaan yhtään mitään mutta luettaessa aina edes pieni osa jää ajatustumakkeeseen muistiin. Kirjoittaessa voi puhua myöskin vaikeista asioista. Niistä joista ei muuten pystyisi puhumaan. Kirjoittaessa voi selventää ajatuksia,jotka muuten jäisivät vain jotenkuten ymmärretyn tasolle koska  lukijalla on mahdollisuus sisäistää lukemansa asia.
 Yritän kovasti työstää omaa kirjoitteluani sellaiseksi mistä jokainen löytäisi jotain itseäänkin koskettavaa.
Jotain mihin kertoa omaa näkemystään. Harkittuna ja mietittynä,koska he ovat sen joutuneet kirjoittamaan eivät vain tiputtamaan lauseena suusta. Tällöin vastaaja myöskin miettii mihin vastaan ja miten.

Koska kaipaan erilaisia ajatuksia laajentaakseni myöskin omaa elämänkatsomustani,toivon vastaajilta  jatkossakin kommentteja. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki jos kommentointia perustellaan kysymykseen: miksi näin.

Mutta nyt nousen tästä paikoitani ja lähden robottimaisesti kävellen (selkä hieman jumissa) pienelle päiväkävelylle syksyn kirpeän aurinkoiseen kaupunkiin  :)  Ah,miten rakastankaan tätä oman olotilan verbaalista kuvauksellisuutta.

Päivän miete.

On helppoa olla samaa mieltä.
On helppoa olla mieletön.
Vaan enemmän löytää kun poikkeaa tieltä.
Ja oikaisee läpi metsikön.
-Juice-

Elämän pieniä valon pilkahduksia.

Ennätyksellinen lottovoitto 7,2 miljoonaa euroa napsahti kuulemma yhden onnellisen suomalaisen kohdalle eilen. Tämä harmittava tapahtuma sai epäsosiaalisen naapurinikin kielenkannat kirpoamaan hänen harmitellessaan omaa kohtaloaan (ja tietenkin sen lottovoittajankin ) suureen ääneen taloyhtiön takapihalla.  Täytyy tunnustaa näkemäni ja kuulemani perusteella että kyllä se vaan  syö miestä kun ei omalle kohdalle koskaan satu mitään vastaavaa. Mutta kun ei aina voi voittaa,ei edes joka kerralla.

Jäin tästä kuulemastani tunteenpurkauksista hämmentyneenä miettimään onnen syvällisintä olemusta.
Onko se todellakin niin että vain raha tuo onnea? No ehkäpä helpottaa,tietenkin.
Mutta kaikkea ei voi ostaa rahalla.

Olen työssäni huomannut,että yllättävää kyllä,kaikkein onnellisimmat ja tyytyväisimmät ihmiset ovat sellaisia,joilla ei päällisin puolin katsoen näyttäisi olevan mitään syytä erityiseen onnellisuuteen. On kehitysvammaisia jotka hädintuskin kykenevät edes kommunikoimaan toisten ihmisten kanssa,on köyhiä,joilla ei ole omaisuutta edes nimeksi. Mutta he osaavat silti olla onnellisia elämänsä pienistäkin valonpilkahduksista.

Vastakohtana tuntemani henkilö,jonka ei ole koskaan tarvinnut miettiä:Onko tilillä rahaa? Mitä pystyn ostamaan ruuaksi sellaista mikä riittäisi koko perheelle? Onko minulla varaa saada lapseni lääkärille hänen sairastuessaan? Miten selviän vielä kuukauden muutamalla eurolla?

Ja silti hän ei ole tyytyväinen. Ei,vaikka hänellä on kaikki mitä me muut pidämme onnen edellytyksenä. On työpaikka korkealla vuosituloilla,on kaksi asuntoa pääkaupunkiseudulla,on omaisuutta,on autoja,on kaikkea....  Mutta mielestään hänellä on kaikki huonosti. Mitä häneltä siis puuttuu?

Ymmärtämys olla onnellinen. Siitä,että tänäänkin saa olla rakkaansa lähellä,kävellä omilla jaloillaan,katsoa terveitä lapsiaan jotka rakastavat häntä. Ihminen joka ei ole koskaan kohdannut vastoinkäymisiä ei osaa kuvitellakaan minkälaista on menettää rakas tai sairastua itse.

On aikoja jolloin ihmisille näytetään hyvinkin rankalla kädellä,kuinka pienestä onkaan elämänlanka kiinni.On aikoja, jotka opettavat meille nöyryyttä,kun ei elämää voikaan säädellä haluamaansa suuntaan.
Ja jokaiselle meistä saattaa tulla sellainen tilanne. Se kun ei kysy lupaa tullessaan eikä varoita kohdettaan.

Mutta kaikesta huolimatta olisi jokaisen syytä nähdä ne elämänsä huonotkin hetket jollain tavalla tarkoituksellisina. Elämän helminauhassa ne hetket toimivat mustina helminä,joiden tarkoituksena on kirkastaa valkoisten ilon helmien,niiden pienimpienkin onnen aikojen, loistoa.

Jos vain oppisimme olemaan kiitollisia. Sillä elämä koostuu pienistä asioista,joita jokaisen olisi hyvä pysähtyä välillä miettimään.